Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.
— Vihdoinkin, sanoi hän. — Voinko saada tietää mitään?
Krag nauroi.
— Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.
— Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.
— En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.
Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.
Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä, joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja hän vastasi — hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota niillä ei ollenkaan ollut.
Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:
— Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?