— Mutta miksi, mikä on miehen tarkoituksena voinut olla?
— Miehen, vastasi Krag, minähän sanoin nimenomaan ihminen. Ja ihminen saattaa olla sekä mies että nainen.
Luutnantti nauroi.
— Nyt tiedän täsmälleen mihin te pyritte, sanoi hän, mutta voin teille vakuuttaa, rakas Krag, ettei terävänäköisyytenne tällä kertaa tuota teille suurta kunniaa. Viime yönä väititte, että haamu, jonka me näimme niin salaperäisenä ovesta hiipivän, oli kenraalin veljentytär, Louise neiti. Minä en uskalla väittää sitä. Niin paljosta vain olen varma, että se oli nainen. Ja varsin mahdollista on, että se oli Louise neiti. Mutta kun te nyt viittaatte siihen, että Louise neidilläkin olisi osa tässä muotokuvaa koskevassa ilkeässä konnanjuonessa, niin minä panen siihen vastalauseeni. Te ette tunne häntä kyllin hyvin. Minä tunnen hänet. Hänellä on hyvä pää ja hyvä sydän. Hän kiusoittelee mielellään ja on hieman pahankurinen, mutta se tekee hänet minun mielestäni vain viehättävämmäksi. Mutta ilkeä hän ei ole. Ennen kaikkea hän ei ole paha. Ja setäänsä hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Hänen päähänsä ei pistäisi tuottaa hänelle surua, eikä hän millään muotoa saattaisi olla osallisena niin ilkeässä konnanjuonessa kuin tämä kieltämättä on. En voi enää keskustella asiasta kanssanne, Krag, jos te edelleenkin asetatte Louise neidin nimen tämänkaltaisten ilkitöiden yhteyteen. Minä huomautan teitä nimenomaan, että puhun näin sen vuoksi, että kunnioitan tämän nuoren naisen luonteenominaisuuksia. Mitkään kuhertelut eivät ole sokaisseet silmiäni — — —
Asbjörn Krag oli hiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellut Rosenkrantzin pitkää puhetta. Nuori aatelismies oli todellakin innostunut, hän puhui varmasti ja päättävästi, tavalla joka ei jättänyt sijaa millekään vastaväitteille. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Krag kiiruhti myöskin sanomaan:
— Minä olen samaa mieltä kuin tekin. Ja se se juuri tekeekin asian sotkuiseksi, että ilkityöntekijä saattaa olla joko mies tahi nainen, mutta Louise neiti se ei saata olla. Mutta nyt olemme tulleet yhteen keksiäksemme ratkaisun näille salaperäisille tapahtumille, eikö totta?
— Niin.
— No hyvä. Te suotte siis anteeksi, jos minä joskus teen kysymyksen, joka saattaa tuntua epähienolta. Jos minä sen teen, tapahtuu se yksinomaan mielenkiinnosta asiaan. Minua ei vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus.
Paroni nyökäytti päätään.