— Ketä te sitten tarkoitatte?
— Insinööri Steneriä.
Luutnantti Rosenkrantz löi kämmenensä uunin reunaan.
— Insinööri Steneriä! huudahti hän hilpeästi. — Mutta ettekö tiedä kuka hän on. Etevimpiä insinöörejämme, tunnettu koko maassa. Suuren, miljoonapääomaisen tehtaan perustaja, ankara ja vakava mies, täpötäynnä tarmoa, suunnitelmia ja työhalua. Ja hänkö nyt antautuisi tuollaiseen pojankujeeseen, hänkö antautuisi vaaraan, että voisi koukkua viilatessaan milloin hyvänsä tulla ilmi. Anteeksi, mutta minä voisin kernaammin ajatella agronomia, vaikkakaan en käsitä, miksi hän —
— Teidän vastaväitteenne kiinnittävät mieltäni, keskeytti Asbjörn Krag levollisena. — Kun joukko uusia asianhaaroja tekee jokaisen mahdollisuuden rajoissa olevan ratkaisun mahdottomaksi, voi usein saada uusia ajatuksia kuulemalla innokkaita ja hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Minä kiitän teitä. Te eroitatte siis asiasta insinöörin. Sallittakoon minun siis kertoa teille seuraavaa: Kun minä Hans Kristian nuoremmalta kuulin, että insinööri Stener halusi keskustella kanssanne, menin isoon saliin juuri tavatakseni insinööriä. Te muistatte myöskin, että minä lähetin teille tämän johdosta pienen kortin.
— Niin, sen minä muistan. Ihmeellinen kortti.
— Sattui niin onnellisesti, että minä pääsin isoon saliin insinöörin huomaamatta.
— Hän kenties ei ollut siellä sillä hetkellä.
— Hän oli kyllä siellä, mutta oli selin minuun. Hän oli innokkaasti tarkastelemassa erästä taulua. Ja se taulu oli juuri itsemurhaajan kuva, sama, joka illalla putosi lattialle.
Rosenkrantz rypisti otsaansa. Mutta Asbjörn Krag jatkoi selitystään levollisesti, ikäänkuin olisi kehitellyt jotakin filosofista kysymystä.