— Nyt minä menen makuulle, vastasi hän, nukun kolme tuntia ja nousen uuden päivän työhön.
Hän viittasi ikkunaan.
— Näettekö taivaanrannalla tuon punaisen ruosteenvärin, joka sekaantuu kuutamonhohtoon?
— Näen.
— Se on päivän ensimäinen sarastus.
— Se on kamala väri, mutisi luutnantti.
— Se muistuttaa verta, sanoi Krag miettiväisenä. — Tunnin kuluttua koko taivas on veripunainen.
— Te puhutte kovin vakavasti, Krag, se kuulostaa enteeltä.
Asbjörn Krag katsoi lakkaamatta taivaalle.
— Kukaan ei näe tulevaisuutta, vastasi hän. — Mutta niin paljon minä voin teille sanoa, luutnantti Rosenkrantz, että kun päivän sarastus vuorokauden kuluttua värjää tämän vanhan rakennuksen ikkunat veripunaisiksi, on jotakin tapahtunut.