— Ikkunassa, mitä te puhutte?
— Ulos mennessäni. Teidän ikkunassanne oli tuli.
— Oikein. Minä jätin tulen palamaan lähtiessäni.
— Mutta minä näin varjon liikkuvan ikkunaverhojen takana. Joku oli teidän luonanne, Krag.
— Minä läksin huoneestani tunti sitten, vastasi salapoliisi synkästi, niin etten ole voinut siellä olla. Oliko se miehen vai naisen varjo?
— Sitä en voi päättää. Miehen luullakseni.
— Hyvä, älkäämme enää sitä ajatelko. Meillä on muita asioita.
Asbjörn Krag ojensi kätensä miestä kohti, jota he seurasivat. Hän oli vihdoinkin tullut metsästä ja seisoi keskellä valaistusta. Hän katseli taakseen ikäänkuin peläten jonkun häntä seuraavan. Tässä silmänräpäyksessä Krag ja luutnantti seisoivat hiljaa. Mies alkoi jälleen kävellä, ja ystävykset kulkivat hänen perässään.
Vaanijain täytyi, jotta heitä ei huomattaisi, hiipiä nyt pitkin metsänreunaa kohti aitaa, joka kulki lähimmän pellon poikki. He kiipesivät aidan yli ja hiipivät eteenpäin, sen vieritse. Koko ajan he saattoivat pitää silmällä miestä, joka nyt nähtävästi kaikessa rauhassa kulki suorana maantiellä.
— Minne hän menee? kysyi luutnantti.