— Meidän täytyy seurata häntä, mutta menkää varovasti ojaan.
Tällä kertaa mies puhui puoliääneen, ja luutnantin sydän oli melkein jähmettyä hämmästyksestä, sillä nyt hän tunsi äänen.
— Suuri Jumala, kuiskasi hän, tekö se olette, Asbjörn Krag? Mutta miten se saattaa olla mahdollista?
Molemmat miehet läksivät kulkemaan pitkin ojaa ja niin nopeasti, että saattoivat seurata edelläkulkijaa. Silloin heidän välillään sukeusi seuraava keskustelu:
— Minusta ette ollut erittäin teräväaistinen, luutnantti Rosenkrantz, kun ette tuntenut minua.
— Rakas Krag, minä olin kyllä tuntevinani äänen, mutta minusta tuntui mahdottomalta, että te olisitte ollut siinä.
— Miksi niin? Kenties olette ollut liiaksi kiihdyksissä tästä merkillisestä vaelluksesta?
— Minä en vielä tiedä voinko sitä uskoa. Se ei sovellu yhteen, Krag, se ei sovellu yhteen.
— Miksi ei?
— Koska minä näin teidät ikkunassa.