Vaanijat.
Luutnantti Rosenkrantz tunsi olevansa omituisen kauhun kietomana; se puhalsi häntä vastaan metsästä, se seisoi kylmänä ja pimeänä joka puolella, yksinpä pimeyden kuiluun katsova tiekin teki häneen kummallisen vaikutuksen. Vieras olento oli hänen läheisyydessään, tuskin parin askeleen päässä, ja hän luuli silloin tällöin kuulevansa hänen hengityksensä. Kymmenen kertaa ennemmin hän olisi seisonut pistoolinsuun edessä kuin keskellä tätä maailmaa, joka oli täynnä salaperäisiä askeleita, kuiskauksia ja ääniä.
Äkkiä hän tunsi, että joku tarttui voimakkaasti hänen vasempaan käsivarteensa. Ote oli luja, melkein raudankova; voimakas ihminen piti hänestä kiinni.
Luutnantti hapuili toisella kädellä revolveriaan. Hän ei tahtonut enää olla aseeton tätä salaperäistä ihmistä vastaan. Mutta oli kuin hänen vierellään oleva mies olisi arvannut hänen ajatuksensa; hän painoi suunsa aivan hänen korvansa viereen ja sanoi:
— Olkaa hiljaa, hitto vieköön! Ei ole mitään vaaraa.
— Kuka te olette? kysyi luutnantti kuiskaten. (Toinen vieras henkilö oli vielä jonkun matkan päässä heistä ja kulki hitaasti tietä eteenpäin.)
— Ystävä, vastasi ääni.
— Tunnenko teidät?
— Tunnette, te tunnette minut. Mutta nyt ei enää sanaakaan. Menköön mies ensin ohi.
Ja nyt tulija oli aivan lähellä. Tyytyväisenä luutnantti Rosenkrantz pani merkille, että mies kulki samalla puolen tietä, missä hän itse seisoi kappaleen matkan päässä kuusenrunkojen kätkössä. Kulkijan mennessä ohi saattoi luutnantti erinomaisesti nähdä hänen lunta vasten kuvastuvan hahmonsa. Hän huomasi heti miehen samaksi, joka oli kiivennyt pappilan aitauksen yli ja kulkenut ojaa myöten. Molemmat miehet seisoivat hiiskahtamatta. Muutamien sekuntien kuluttua vieras oli kulkenut heidän ohitsensa, mutta juuri kun hän oli häviämässä yön pimeyteen, päästi luutnantin kättä pitävä mies otteensa ja sanoi: