Krag kuunteli hetkisen ja hiipi sitten sille paikalle, missä eteinen teki mutkan ja vei ohi konttorinovien. Tähän molemmat miehet pysähtyivät. Krag kumartui voidakseen mahdollisesti keksiä jotakin, mutta hän ei huomannut mitään muuta kuin pimeän. Hän kuiskasi Rosenkrantzin korvaan:
— He ovat pääoven lukon kimpussa. Minäpä olin siis joka tapauksessa oikeassa.
— Murtovarkaita? kysyi Rosenkrantz.
— Ei, vastasi Krag.
Vähän ajan kuluttua he kuulivat metallin kalahduksen ja äänen ovesta, joka varovaisesti avattiin.
Rosenkrantz oli odottanut, että nyt olisi aika käydä molempien salaperäisten yökulkijain kimppuun, mutta näytti siltä, kuin salapoliisilla olisi ollut toiset tuumat. Hän lähestyi jälleen pienten portaiden suuta, mutta pitkin eteisen toisenpuolista seinää. Hän hapuili siinä olevalle ovelle, joka vei päällikön huoneen takana olevaan siipirakennuksen perimpään konttoriin. Rosenkrantz seurasi häntä. Tämän konttorin ovessa oli tavallinen lukko, ja Krag näytti sen tuntevan, sillä hän avasi sen heti avaimella, joka hänellä oli taskussa irrallaan.
Molemmat miehet tulivat sysimustasta käytävästä konttoriin, jossa he hyvin selviytyivät, koska sen suurista ikkunoista jo näkyi sarastavan aamun ensimäinen hohde. Seinävierillä oli päällekkäin joukko kääröjä; oli kuin he olisivat tulleet jonkinlaiseen arkistoon. Oikealla puolella oli lasiruutuinen ovi, joka vei päällikön konttoriin. Sisällä häämöitti hämärässä raskaita huonekaluja, puhelin ja muutamia seinällä riippuvia karttoja. He saattoivat myöskin katsoa suoraan toisiin huoneisiin, koska ovet olivat selkoselällään. Kaukaa äärimäisestä konttorihuoneesta häämöitti valkoinen tuli, joka silloin tällöin liikkui.
— Se on salalyhty, sanoi Krag.
Mutta äkkiä valo sammui, ja samalla he kuulivat eteisestä jonkin uuden, omituisen äänen. Se oli kuin raskaiden ketjujen kumea kalina.
— Työ varmaankin alkaa tehtaassa, kuiskasi Rosenkrantz. — Koneet pannaan käyntiin.