— Sinä kelpo Hans Kristian! Mutta sinähän et ole vanhentunut vähääkään.
Ja vanhuksella oli kyynelet silmissä, kun kenraali puristi hänen kättänsä.
— Tervetultua, herra kenraali, sanoi Hans Kristian.
— Kiitos! jyrisi kenraali ja ravisti häntä. — Onpa suloista päästä kotiin jälleen. Minun jäseneni ovat niin kankeat kuin olisin ratsastanut levähtämättä neljätoista peninkulmaa. Olen tärissyt rautatiellä kaksi vuorokautta, mitäs siitä sanot, Hans Kristian?
Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen.
— Siitä minä sanon: Hyi helkkari, herra kenraali!
— Hyvä, vastasi kenraali ja vilkutti silmäänsä pastori Wingelle, joka ei ollut kuulevinaan. Mutta sitten tuli vieras esille. Hans Kristian katsoi häneen uteliaana.
— Tässä on luutnantti Rosenkrantz, esitteli kenraali, ja tässä on Hans
Kristian, ainoa Hans Kristian koko maapallolla.
Luutnantti hymyili ystävällisesti ja puristi vanhuksen kättä.
— Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän, ja olen iloinen saadessani tavata niin kelpo miehen.