Luutnantti Rosenkrantz saattoi olla kolmenkymmenen korvissa. Hän oli turkissa, paksussa sopulinnahkaturkissa, mutta näytti siltä, kuin hänellä olisi vilu. Hänen kasvonsa olivat hienot ja laihat, melkeinpä sairaalloiset, mutta hänellä oli suuret ja iloiset silmät.
Herrasväki meni sisälle, ja kun kenraali tuli rakkaaseen huoneeseensa, jossa kaikki oli täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt, tuli hän vielä hilpeämmäksi. Hän kulki puoleen ja toiseen ja tunsi heti itsensä kotiutuneeksi, istui hieman tuoleilla, katseli tauluja, mutta pistäessään päänsä keittiön ovesta ja tuntiessaan paistinhajun hän kääntyi Hans Kristianin puoleen ja sanoi:
— Hans Kristian, jos minä olisin yksinvaltias kuningas, niin sanoisin saman mitä vanhoilla kuninkailla oli tapana sanoa tällaisissa tilaisuuksissa: Minä teen sinut aatelismieheksi.
Hans Kristian hymyili onnellisena saamastaan tunnustuksesta.
Stiina vei nuoren neidin hänen huoneisiinsa, luutnantti Rosenkrantz taas vaipui väsyneenä eräälle kenraalin työhuoneessa olevalle mukavalle, pehmeälle tuolille. Hän oli avannut turkkinsa, istui koivet ristissä ja piti hattua ja hansikkaita polvellaan.
Kenraali löi hilpeästi laihaa nuorta miestä hartioihin, niin että pamahti.
— Eikö totta, Rosenkrantz, sanoi hän. — Täällä tulee talvella hauska. Upea talo. On vain ihmeellistä, että olen voinut olla niin kauan poissa.
Luutnantti ei vastannut tähän mitään. Hän katseli uteliaana kenraalin asekokoelmaa.
— Tuo tikari tuossa, sanoi hän viitaten siihen, on hieno ase.
— Olette oikeassa, Rosenkrantz, mutta tässä näette kaksi revolveria. Ne ovat Hänen Majesteettinsa lahja, kuningas-vainajan. Jumala siunatkoon hänen muistoaan.