— Odota vähän.
Hans Kristian jäi paikalleen.
— Istu, sanoi pappi ystävällisesti ja osoitti tuolia.
— Kiitos, pastori, sanoi Hans Kristian, mutta jäi yhä seisomaan.
— Minä mietiskelen mitä olet minulle kertonut, alkoi pappi harvakseen — oli kuin hän olisi enemmän puhunut itsekseen kuin toiselle —, joku luonnollinen selityshän täytyy olla näille ihmeellisille tapahtumille.
— Se on minunkin ajatukseni, vastasi Hans Kristian, ja senvuoksi tulin pastorin luokse, joka on minua viisaampi. Mutta kun pastori ei ota kuullakseenkaan, niin minulla ei ole muuta keinoa kuin olla vaiti.
— Mutta minulla lienee kai oikeus pitää epäilyni, huomautti pastori ärtyisästi. — Tässä sinä kerrot jutun, joka ei ole hitustakaan vanhoja ryövärikertomuksia parempi. Sinä olet nähnyt kummituksen, sanot, salaperäisen haamun kiertelevän öisin kenraalin talossa. Tahdotko siis tosiaankin, että minä heti otan tämän vakavalta kannalta? Ei ole enää ketään, joka uskoisi kummituksia, Hans Kristian, ei ketään, vanhoja akkoja ja joitakin liian heikkohermoisia henkilöitä lukuunottamatta. Sinä kai et pelkää kummituksia, vanha ruudinhaistelija.
— En pelkää kuolemaa enkä perkelettä.
— Hans Kristian! huudahti pappi ankarasti.
— Niin, anteeksi, herra pastori.