Hans Kristian iski yhteen kantapäänsä, hän näet oli vanha soturi.
— Jääkää hyvästi, herra pastori.
— Lähdetkö?
— Lähden. Enkä enää tule pastorin luokse.
Pappi ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
— Oletko suuttunut minuun? kysyi hän.
Hans Kristian rykäisi.
— Suuttunut? sanoi hän kummastuneena. — En, miten saattaisin olla pastoriin suuttunut. Mutta minä tulin tänne, koska en tiennyt ketään muuta, jonka luokse voisin mennä kenraalin poissa ollessa. Pastorihan tuntee minut. Voin sanoa pastorille, että ajattelin kauan puoleen ja toiseen, ennenkuin rohkenin tulla tänne. Minä en odottanut, että minut otettaisiin vastaan vanhana juorukonttina. Minä menen nyt takaisin pitämään silmällä kartanoa, kunnes herrani tulee kotiin, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä näytän, että minulla on tarkka silmä ja että käteni eivät vapise, vaikka olenkin kuusikymmenvuotias.
Pastori käännähti tuolissa. Hänen kirjoituspöytänsä lamppu loi himmeän hohteen vanhaan työhuoneeseen. Valo kohtasi papin kasvoja; ne olivat voimakaspiirteiset rotukasvot, joiden ympärillä lumivalkoinen tukka aaltoili. Kultasankaisten silmälasien takaa, paksujen kulmakarvojen alta loistivat lempeät, miettiväiset silmät. Pappi lepuutti vasenta käsivarttaan pöydänkannella, joka oli täpöisen täynnä kirjoitettuja papereita. Tilavan työhuoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, siellä täällä välähteli muutamia kullattuja kirjaimia lampun hohteessa. Hyllyjen yläpuolella, aivan lähellä katonrajaa, oli tummissa mahonkikehyksissä muutamia kirkonmiesten muotokuvia: Luther kirjoineen, Melankton, Grundtvig, Hans Nielsen Hauge. — Suuri määrä raskaita kirjoja, vakavat raskaat papinkasvot, matto permannolla, heikko, keltainen lampunhohde, joka ei osunut pimeimpiin nurkkiin — ja sitten hiljaisuus, kaikki yhdessä loivat tähän työhuoneeseen omituisen rauhan ja syrjäisyyden leiman. Etempänä oven ääressä seisoi, hattu kädessä, Hans Kristian, vanhan ajan palvelija, samalla kertaa arvokkaana, hartaana ja reippaana.
Näkyi, ettei pappi missään tapauksessa aikonut niin pian jättää Hans
Kristiania. Juuri kun miehen piti laskea kätensä ovenripaan, sanoi hän: