— En suinkaan, mutta hän säälittää minua. Saatammehan ajatella, miten paljon puuhaa hänellä on ollut viime päivinä. Hänen on noustava jo kello viideltä. Eikö ole hieman armotonta ajaa hänet unesta tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi? Me kaksi upseeria kai kykenemme selvittämään omin neuvoinkin tällaisen jutun.
Kenraali löi häntä hartioille.
— Nuori mies, sanoi hän, se on kunniaksi sydämellenne. Olette oikeassa, annamme Hans Kristianin nukkua.
Luutnantti auttoi häntä ratsastussaappaiden hakemisessa. Kenraali kiersi kaulaansa villaisen kaulaliinan ja otti ylleen takkinsa, paksun, lämpimän sotilastakin. Luutnantti meni eteiseen ja otti päälleen turkin. Hänen siinä seisoessaan tuli kenraali kiroten puoliääneen ja lyöden muutamia kertoja ratsupiiskallaan uhkaavasti pitkävartisiin saappaisiinsa.
Tuokion kuluttua molemmat seisoivat pihamaalla. Kuu loi hohdettaan yli seudun; puitten latvat kuvastuivat punasinervää tähtitaivasta vasten, ja puiston puitten ja rakennusten varjot laskeutuivat loistavalle lumipeitteelle. Oli tyyni mutta hyvin kylmä. Lumi narisi heidän jalkojensa alla, ja heidän puhuessaan leijaili huuru kuin tupakansauhu heidän kasvojensa edessä.
Molemmat miehet kulkivat talon seinäviertä ja katselivat lumeen. Mutta koko pihamaalla olivat jalanjäljet yhtenä ainoana sekasotkuna, niin ettei niistä ollut mahdollista eroittaa mitään erikoisia.
Mutta tultuaan toiselle puolelle, jossa puisto ulottuu rakennukseen asti, huomasivat he lumen korkeaksi ja puhtaaksi. Sinne tullakseen heidän täytyi kulkea läpi aitauksen. Eräässä paikassa oli lumi raaputettu pois aidan edestä, aivan kuin joku olisi kiivennyt siitä yli. Ja tästä paikasta selvät jalanjäljet veivät puistoon.
Luutnantti Rosenkrantz kumartui katsellakseen jälkiä.
— Tätä tietä hän on tullut, mutisi hän. — Näyttää siltä, kuin hän ensiksi olisi mennyt yli pihan, lumi on tässä hienoa ja rakeista, saatatteko nähdä kenraali, tästä on ihminen kulkenut aivan äsken.
Kenraali väitti vastaan: