— Mutta jäljethän eivät vie ollenkaan rakennukseen. Ne menevät puistoon. Ja meidänhän pitäisi löytää mies, joka naputti ikkunaan.
— Seuratkaamme vain jälkiä, niin saamme kyllä hänestä selon. Sen täytyy olla iso mies; näen, että hän astuu pitkiä askelia. Näyttää kuin hänellä olisi ollut jaloissaan lapikkaat. Hohoi!
— Mitä nyt? kysyi kenraali.
— Tässä hän on pysähtynyt. Tämän puun juurella hän on seisonut hetkisen ja katsellut taloon päin. On ihmeellistä, miten paljon tällaiset jäljet saattavat kertoa. Mutta tästä hän on mennyt eteenpäin, eteenpäin pitkin askelin.
Jäljet veivät yhä syvemmälle puistoon.
— Täällä hän on jälleen pysähtynyt, sanoi luutnantti Rosenkrantz äkkiä, täällä hän on seisonut hyvän aikaa ja polkenut jalkansa lämpöisiksi. Lumihan on aivan sotkettua. Mutta kaikissa jäljissä ovat varpaankärjet rakennusta kohti. Tuntuu siltä, kuin hän olisi odottanut, että tässä talossa tapahtuisi jotakin.
XII LUKU.
Koirat.
— Tapahtuisi? mutisi kenraali. — Mitä hittoa täällä tapahtuisi?
— Ei, se on aivan uskomatonta, mutta siltä todellakin näyttää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. — Jos minä tällä hetkellä olisin vieras henkilö, kenraali, niin minä vannoisin, että tuo salaperäinen mies on seisonut täällä odottaakseen rakennuksesta jotakin merkinantoa.