— Hyvä, hyvä, sanoi kenraali. — Laita että täällä tulee pian lämmin.
Täällähän on kylmä kuin koirankopissa.
— Oletteko nukkunut hyvin? kysyi luutnantti kääntyen Hans Kristianiin.
— Kuin tukki, herra luutnantti. Mutta niinpä en ollutkaan saanut unen hitusta silmiini kahtena edellisenä yönä.
Luutnantti avasi ikkunan. Raitis aamuilma virtasi sisään ja pani ikkunaverhot heilumaan.
Lausuen "aamiaispöydässä tavataan" läksi kenraali huoneesta, ja luutnantti meni sisälle pukeutumaan.
Aamupäivä kului levossa ja rauhassa, ja koska Louise neiti oli alinomaa lähistössä, eivät kenraali ja Rosenkrantz jutelleet keskenään yön tapahtumista. Sitävastoin luutnantti otti puheeksi toisen asian.
Hän sanoi:
— Kun minä nyt näin pitkän ajan kuluttua olen palannut kotimaahani, on aivan luonnollista, että joku vanha tuttavani haluaisi minua tervehtiä. Saanen senvuoksi kutsua jonkun heistä luokseni muutamiksi päiviksi.
— Se on aivan luonnollista, luutnantti Rosenkrantz, vastasi kenraali. — Minähän sanoin teille Pariisista lähtiessänne, että sehän teidän on tehtävä. Olkaa kuin koko kartano olisi teidän omaisuuttanne.
— Minä olen jo lähettänyt pikku Hans Kristianin viemään sähkösanomaa, vastasi luutnantti. — Saatan huoleti sanoa, että olen kutsunut parhaan Norjassa olevan ystäväni.