Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.
— Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla. Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä minä tarkoitan, herra luutnantti.
— Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.
Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.
— Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä siihen, mitä?
— En minäkään, herra kenraali.
Askelia kuului portaista.
XIV LUKU.
Vieras.
Tulijoita oli kaksi. Ne olivat Hans Kristian vanhempi ja Hans Kristian nuorempi. Pojalla oli sylyksellinen koivupuita. Vanha Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen ja tervehti. Poika heitti halot takan viereen, jotta rysähti. Sitten hänkin tervehti.