— Kun ajattelen vanhaa, rappeutunutta myllyä, joka oli täällä ennen, sanoi Louise, täytyy minun tunnustaa, että täällä on tapahtunut suuria muutoksia.
— Silloinpa neidin pitäisi nähdä kaupunkia iltaisin, sanoi insinööri.
— Siellä on nyt sähkövalaistus kaikkialla, ja voima tulee täältä.
— Jospa saisimme sähkövalon kartanoonkin, mutta te tiedätte, että setä on vanhoillinen; hän tahtoo kernaimmin pysyä vanhassa. Mutta kyllähän lamput ovatkin kodikkaat, ettekö tekin ole samaa mieltä, luutnantti Rosenkrantz?
Luutnantti pudisti tarmokkaasti päätänsä. Hän oli vuosikaudet asunut hotelleissa.
— En, vastasi hän tehden kädellään kiertävän liikkeen ilmassa. —
Nappuloita, nappuloita!
— Niin, teidän sedällänne on ylen merkilliset mielipiteet, sanoi insinööri, eikä hänen kanssaan pääse mihinkään.
Vaihdettiin vielä muutamia merkityksettömiä sanoja, ja sitten reki ajoi edelleen. Insinööri seisoi hetkisen paikoillaan ja katseli heidän jälkeensä; sitten hän meni jälleen tehtaaseensa.
Kun Rosenkrantz ja Louise neiti olivat tulleet kotiin, mainitsi luutnantti sattumalta kenraalille, että he olivat puhelleet insinööri Stenerin kanssa.
— Vai niin, sanoi vanhus, hän on siis vielä täällä.
Ja tämän jälkeen hän heti alkoi puhua jostakin muusta. Luutnantti
Rosenkrantz sai sen varman vaikutelman, että kenraali tunsi insinööri
Stenerin ennestään eikä pitänyt hänestä.