Nuori tyttö katseli häntä uteliaana.
— Mitä te opiskelette, kandidaatti Storm? kysyi hän.
Kandidaatti Storm hymyili paljastaen loistavat hammasrivinsä ja vastasi päätäpahkaa:
— En mitään, neiti.
— Sitä arvelinkin, sanoi Louise viitaten samalla luutnanttiin. — Te olette luonnollisesti juuri samanlainen kuin hänkin. Mutta te ette osaa vielä puhua kuten hän. Luutnantti olisi epäilemättä vastannut sellaiseen kysymykseen (tässä hän matki luutnantin hieman sammaltavaa ääntä): Minä tutkin ihmisiä, neiti.
Louise nauroi. Kandidaattia huvitti nuoren tytön nenäkkyys, eikä hänen tulonsa aikaansaanut mitään keskeytystä hilpeään, hieman pisteliääseen, hieman vaaralliseen kuherruskieleen.
Nähtyään uuden vieraan uljaan ryhdin huudahti kenraali:
— Teidän vanhempanne ovat varmaan tehneet erehdyksen, herra kandidaatti.
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Teistä olisi pitänyt tulla soturi. Teidän kaltaisenne mies olisi kaunistanut mitä sotilaspukua hyvänsä, eikö totta, luutnantti Rosenkrantz?