"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag… "lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla… mitä he voivat sillä tarkoittaa?"
Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta. Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella… Asbjörn Krag tuli merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset — miltei kaikista viimeisinä — lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.
Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi, että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti hänen luokseen.
Hän näki nyt, että Asbjörn Krag oli kalvennut.
Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag kääntyi hänen puoleensa.
"Nyt tiedän, kuka toinen itävaltalaisista on", vastasi hän.
"Sihteeri… Kuka hän on?… Sinä et tarkoittane… Suuri Jumala, eihän se vain ole…"
"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten…"