Hän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.
Krag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.
— Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut lähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin hän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin onnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa tästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?
— En, vastasi isäntä. — Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista yöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin minä jo olin täydessä unessa.
— No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, — tuskinpa siitä voi saada tietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.
— Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.
— Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme yhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä katselemaan? kysyi hän sitten isännältä.
Tämä oli heti valmis.
Herrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn Kragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin Kristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli mielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän oli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui kilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa rinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla, puolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen serkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän vilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt vilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin suosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi mahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset kilpailupäivänä.
— Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.