Yhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien. Krag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen yli. Falkenberg teki samoin.
He joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että muodostivat läpinäkymättömän katoksen.
— Eteenpäin, mutisi Krag. — Automobiili on ajanut tänne. Me lähestymme salaisuuden ilmituloa.
Falkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi pidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.
Yhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat käsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.
Asbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella ympäristöä.
He tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.
Asbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat harmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen kädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti pari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut. Sitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan luo.
Falkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten hän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.
— Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. — Täällä on ollut ihmisiä ennen meitä.