— Mikäli ymmärrän, sanoi herra Stiegel yhtäkkiä totisesti, — on veljenne joutunut hänen pauloihinsa.
Konsuli tuijotti ällistyneenä häneen. Ei, mies puhui tosissaan. Hän oli hyvin vakava.
— No no, sanoi Falkenberg, älkäämme puhuko siitä. Veljenihän on jo aikoja sitten saavuttanut täysi-ikäisyyden.
— Jos tuntisin hänet paremmin, jatkoi toinen, niin varoittaisin häntä. Kaksi vuotta sitten olin Hampurissa. Silloin Valentine asui siellä ja oli hyvin juhlittu ja suosittu. Mutta sitten alettiin kuiskailla hänen ympärillään. Häntä mainittiin eräällä nimellä — hiljaa tietysti.
— Ja mikä se nimitys oli? kysyi konsuli.
— "Petohämähäkki", vastasi herra Stiegel. — Missä muuten veljenne on? lisäsi hän.
Falkenberg tähysteli hilpeätä seuraa, mutta Charlieta ei näkynyt missään.
Aavistus valtasi hänet. Hän meni nopeasti huoneiden läpi ja saapui portaille.
Ensi kerroksen ruokasalin ovessa hän näki veljensä seisovan kalpeana ja miltei horjuen.
Valkopuuhkainen nainen, Valentine, pyyhkäisee samassa hänen ohitseen.