— Luulin tapaavani siellä jonkun ystäväni, puheli kamariherra, mutta minun täytyy sanoa, etten ole nähnyt miestä koskaan ennen. Hän näytti muuten varsin hienolta. Ja sitten hän oli järjestänyt asiansa kiitettävällä, ripeällä tavalla. Revolveri, yksi ainoa laukaus, kuula puhki aivojen. Niin se aina on tehtävä, kun se kerran tulee tehtäväksi.
Salapoliisi kuunteli vastenmielisesti toisen lavertelua, jossa oli melkoinen määrä teennäisyyttä.
Kamariherra Toten kääntyi sitten suorastaan Falkenbergin puoleen — näytti kuin hän olisi kokonaan unohtanut salapoliisin.
— Minä olen ihan näännyksissä, herra konsuli, sanoi hän. — Enkö näytäkin sangen kalpealta?
— Sitä ei voi kieltää. Te olette silminnähtävästi jonkun verran rasittuneen näköinen.
— Olen ollut Pursiklubilla koko yön, jatkoi kamariherra hellittämättä. — Siellä aletaan nyttemmin todenteolla hieman eurooppalaistua, mitä pelitapaan tulee. Minun täytyy sanoa, että viimeöinen peli oli oikein mielenkiintoinen.
— Hävisittekö?
— Hiukan. Vähäisen vain. Mitättömän summan. Parituhatta kruunua luullakseni. A propos, hyvä konsuli, sepä oli vastenmielinen tapaus siellä klubilla toissa iltana.
— Tarkoitatte varatuomarin juttua?
— Sitä juuri. Siinä olisitte toden totta ollut kauniisti kiikissä, ellei kelpo ystävänne, kaivosinsinööri, olisi joutunut apuun.