— Teidän tulee ainakin olla niin tyyni kuin suinkin, sanoi hän. — Te otatte osaa uskaliaaseen ja vaaralliseen peliin. Mutta ellette vielä kello kaksi ole kuullut minusta mitään, jatkoi Asbjörn Krag, silloin — — niin, sitten en tiedä, milloin saatte nähdä morsiamenne.
— Mitä on silloin tapahtunut? kysyi Falkenberg väristen.
Poliisimies ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätänsä hiukan, seisoessaan siinä aivan tyynenä ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Sitten hän astui kirjoituspöytänsä luo, avasi pienen, hopeahelaisen kotelon, veti esille revolverin, tarkasti makasiinia, nyökkäsi tyytyväisesti ja pisti aseen taskuunsa.
Yhtäkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan.
Hän kuuli kolinaa ulkopuolelta. Vaunut tuntuivat pysähtyvän portaiden eteen.
Salapoliisi loi silmäyksen kekseliäästi järjestettyyn heijastuspeiliinsä, joka näytti hänelle kaiken mitä kadulla tapahtui, ja kummeksiva ilme vilahti hänen kasvoillaan.
— Siellä on kamariherra, sanoi hän. — Mitä ihmettä hän minusta tahtoo?
Falkenberg kavahti pystyyn.
— Kamariherra Toten! huudahti hän. — Nyt on tapahtunut jotain.
— Mahdollisesti, mutisi salapoliisi hiljalleen työntäen Falkenbergia sivuhuoneeseen. — Menkää. On tarpeetonta, että te kaksi kohtaatte toisenne täällä. Menkää takatietä ulos ja muistakaa määräykseni.