— Puoli yksitoista. Tulen täsmälleen.
— Minulla on rahat käteisinä, kaksikymmentäviisi tuhatta.
— Hyvä on.
He erosivat sydämellisesti hyvästellen. Einar Falkenberg lähti yksin ajamaan Drammenin-tielle päin. Hän istui selkäkenossa vaunuissaan ja tupakoi.
Hän koetti ajatella liikeasioita, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Myötäänsä hänen ajatuksensa palasivat veljeen. Mitenkä hänen laitansa mahtoi olla?
Yksi seikka oli hänelle selvänä. Veli oli varmasti hyvin onneton.
Nuo kummalliset sanat soivat vielä hänen korvissaan, ja hän toisteli niitä lakkaamatta itsekseen: "Charlie, pelastatko minut?" Oskarinkadun kulmassa hän huomasi tutunnäköisen herrasmiehen ajavan tavallisissa ajurinrattaissa. Se oli kamariherra Toten. Hän ei ollut yksin. Falkenberg hymähti.
Kauempana, Skillebaekin lähellä, hänet herätti mietteistään automobiilin törähdys. Hän tunsi äänen, sen suhteen ei voinut erehtyä.
Kuski nykäisi vaistomaisesti suitsista ja kääntyi isäntäänsä päin.