Valentine vavahti. Hän oli ilmeisesti loukkaantunut syvästi, mutta hän hymyili sanoessaan:
— Moni mies olisi pitänyt itseään onnellisena, jos olisi saanut suudella kättäni.
Krag ei vastannut.
— Mutta koska nyt kerran olette voittanut minut, jatkoi Valentine, sallitte ehkä minun antaa teille pienen muiston tästä omituisesta yhdessäolostamme.
— Muiston?
— Niin, tämän pienen kukkavihon, vastasi Valentine mielistelevästi.
Ja nyt tapahtui jotain, joka puolta tuntia myöhemmin vaikutti ratkaisevasti vakavassa tilanteessa.
Tällä hetkellä se osoitti ainoastaan, että tuo vaarallinen nainen yhä edelleen taisteli pelastaakseen asemansa; se osoitti, ettei hän kammonnut mitään keinoa, vaan että hän jännittämällä jokaisen hermonsa koetti voittaa pientä pelastuksen mahdollisuutta, pienen pientä mahdollisuutta vapautua tuosta voimakkaasta, tyynestä, kalpeasta miehestä, joka uhkaavana piteli revolveria kädessään.
Tapahtuma oli tällainen:
— Tämän pienen kukkavihon, sanoi Valentine ottaen pöydältä kimpun vaaleanpunaisia ruusuja.