Ja hänen äänessään oli sillä hetkellä tosiaankin liikuttava avuttomuuden ja toivottomuuden sointu. Hänhän oli vain nainen, ja tahtoihan Asbjörn Krag toki ottaa vastaan kukkavihon, jottei loukkaisi häntä vielä enemmän ja jotta keskustelusta vihdoin tulisi loppu.
— Minä rakastan rohkeutta ja päättäväisyyttä, ilmenipä se missä tahansa, kuiskasi Valentine astuen ruusukimppu oikeassa kädessään lähemmäksi poliisimiestä. Hänessä oli jälleen jotain kissamaista, hiipivää, jotain tiikerimäistä sulavuutta, joka värisytti Asbjörn Kragia. Ja yhtäkkiä salapoliisi pysäytti hänet äänekkäällä, tuimalla käskyllä.
— Ei askeltakaan edemmäksi, sanoi hän. — Jos tulette lähemmä, niin ammun.
Valentine pysähtyi kauhistuneena.
— Pankaa kukat kädestänne pöydälle, käski Krag.
Valentine viivytteli.
— Totelkaa silmänräpäyksessä!
Hän laski kukkavihon hiljaa pöydälle.
Asbjörn Krag otti sen varovasti käteensä ja pudisti sitä. Pitkä, terävä tikari oli kätketty vaaleanpunaisten ruusujen keskelle. Nyt se putosi lattialle ja kierähti matonreunan alle.
— Koska niin tahdotte, sanoi Krag haistellen ruusuvihkoa, — mutta antakaa se minulle ilman piikkejä.