— Sitä en usko. Ja sitäpaitsi olen jo huomannut minne olette kätkenyt rahanne.
— Todellakin?
— Vetäkää syrjään tuo vasemmalla oleva verho, juuri se keltainen siinä. Te viivyttelette, näemmä. Minusta tuntuu siltä, kuin te ryhtyisitte vanhaan hurjaan leikkiinne taas, rouva Kempel. Minä en ole yhtä kärsivällinen enää. Nyt kohotan revolverin uudelleen ja pyydän vielä kerran teitä vetämään syrjään nuo keltaiset silkkiverhot.
Valentine repäisi äkisti verhot syrjään. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään mitä niiden takana piili: seinään upotettu rautaovi ja siinä teräksinen kädensija.
— Tahdotteko nyt olla ystävällinen ja avata kaapin, hyvä rouva. En pyydä enempää kuin ne kaksikymmentäviisi tuhatta, mutta ne minä tahdonkin saada, sillä ne ovat varastetut päämieheltäni.
Tällä kertaa Valentine ei empinyt sekuntiakaan, mikä ihmetytti Asbjörn Kragia, joka nyt oli oppinut tuntemaan hänen vastahakoisuutensa ja tottunut uhkauksilla karkoittamaan hänet asemasta toiseen.
Tuokion kuluttua kaapinovi oli auki, ja salapoliisi näki vilahdukselta kiiltävän teräsholvin. Seinän täytyi niinmuodoin olla hyvin paksu.
Asbjörn Krag kuuli Valentinen helistelevän avaimia mutisten:
— Teidän pitää saaman tahtonne perille, Asbjörn Krag, kun kerran tällä tavoin ilkeätte alentua ryöstämään minut paljaaksi. Kaksikymmentäviisi tuhattako niitä piti olla?
— Niin, kiitos.