Valentine seisoi selin huoneeseen, ja salapoliisi kuuli setelien kahisevan hänen käsissään. Mutta hän ei saattanut nähdä hänen puuhiaan, sillä kaapinovi oli painunut hieman kiinnemmäksi ja peittänyt hänet puoleksi.
Yhtäkkiä Kragista tuntui, kuin kello olisi soinut jossakin.
Hän säpsähti.
— Kello soi, sanoi hän.
— Niin kuului, jossain toisessa huoneistossa, vastasi Valentine välinpitämättömästi kassaholvin sisästä, — mutta jos tahdotte mennä eteiseen katsomaan, niin olkaa hyvä.
— Ei kiitos, kyllä minä mieluummin istun tässä ja tähtäilen teitä revolverilla oikeaan korvaan. Minä muistutan teitä erinomaisesta ampumataidostani.
— Hyvä on, Asbjörn Krag, ja tuskin uskotte, miten ihastuttavaa on tietää, että te istutte vihreässä nojatuolissa ja tähtäätte revolverilla suoraan minun päähäni.
Hän puhui huomattavan äänekkäästi.
— Miksi puhutte niin kovalla äänellä? kysyi Krag.
— Täytyyhän minun puhua ääneen, kun seison selin teihin… Kymmenen tuhatta, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista tuhatta…