Asbjörn Krag makasi selällään brysselinmaton kulman päällä. Hän tunsi ankaranpuoleista kipua ihan ristiluittensa kohdalla, sillä hänen allensa oli sattunut jokin kova ja kulmikas esine, joka suorastaan kaivautui hänen lihaansa.
Salapoliisi ymmärsi, että se saattoi olla jokin esine, joka oli pudonnut pöydältä ja joutunut matonreunan alle.
Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi mikä se todellisuudessa oli, ja samassa hän oivalsi, ettei hänellä ainakaan vielä ollut syytä heittää kaikkea pelastuksen toivoa. Se oli Valentinen tikari, sama jonka hän oli kätkenyt ruusuvihkoon ja jonka Asbjörn Krag oli karistanut lattialle sanoessaan: "Antakaa se minulle ilman piikkejä."
Tikari oli vierähtänyt matonreunan alle, ja Valentine oli unohtanut sen.
Omituinen ilontunne virtasi Asbjörn Kragin läpi, jännitys valtasi hänet uudestaan, ja nyt hän toivoi, merkillistä kyllä, että espanjalainen viereisessä huoneessa saisi vielä hetkisen haeskella tamineitaan.
Asbjörn Krag alkoi heti hivuttautua matonreunalta lattialle.
Se onnistui pian.
Taakseköytetyillä käsillään hän sitten haparoi altansa tikaria. Vihdein hän sai siitä kiinni.
Hän ymmärsi, että tikari varmaan oli hyvin terävä, sillä hän tunsi käsiensä tahmaantuvan verestä.
Asbjörn Kragissa oli hiukan taitovoimistelijaa. Mikä muille olisi monessa suhteessa ollut mahdotonta, kävi hänelle mahdolliseksi.