Ilmoitus kuului näin:
"Asuntoa kuukauden ajaksi Kristianiassa haetaan onnettomalle mielenvikaiselle tytölle, joka on matkalla hoitolaan. Mieluimmin yksityisperheessä hyvästä maksusta. Tytön mukana on hänen veljensä. Vastaus merkille 'Vaitiolo' tämän lehden konttoriin."
— Tähän ilmoitukseen minä lähetin vastauksen, jatkoi nainen kertomustaan. — Teki mieleni ansaita hiukan rahoja, kun olen vähissä varoissa. Ja minä ajattelin, että kun veli on mukana, niin eihän siinä ole mitään vaaraakaan.
— Vanha juttu siis, mutisi Krag. — Ryöstetty selitetään mielenvikaiseksi. Milloin hän tänne tuli?
— Muutama päivä sitten. Ensin tuli eräs nainen, hyvin kaunis rouva, hänen sisarensa, ja kyseli huoneista ja muusta semmoisesta.
— Valentine, mutisi Krag.
— Ei, Olga, vastasi nainen. — Hänen nimensä oli Olga, sanoi hän, ja hän kertoi sisarensa sairastavan vainoomishulluutta ja olevan aika-ajoin ihan raivona, jonka vuoksi oli välttämätöntä, että veli oli aina hänen lähettyvillään. Hän oli valitettavasti parantumaton mielenvikainen eikä tuntenut edes omaa veljeään. Minä kysyin, mitenkä hän sitten oli tullut sairaaksi, ja Olga vastasi pyyhkien silmiään nenäliinalla: "Se on se vanha tarina, hyvä rouva, onneton rakkaus." Tämän minä ymmärsin hyvinkin, sillä semmoisestahan kerrotaan melkein kaikissa romaaneissa, ja sitten me itkimme yhdessä hetkisen. Minusta hän oli oikein kiltti rouva ja piti liikuttavaa huolta sisarestaan. Erittäinkin oli hänestä tärkeätä, ettei kukaan saisi tietää sisaren surullisesta tilasta, ja sentähden hän nimenomaan pyysi, etten päästäisi tänne ketään vieraita ihmisiä sen kuukauden aikana, minkä mielisairas oli asuva luonani.
— Eikö hän sitten puhunut enempää tytön onnettomasta rakkaudesta?
— Puhui kyllä. Lähtiessään hän mainitsi siitä jotain. Sanoi miehen nimenkin. Se oli joku konsuli Falkenberg, ja tämä oli hyljännyt tytön.
— Hyljännyt?