Konsuli meni häntä vastaan.

— Mitä haet? kysyi hän.

— Kuulin laukauksen, änkytti vanhus, ja näin konsulin juoksevan portaita ylös.

— Veljeni on kuollut.

Vanha palvelija peitti kasvonsa käsillään. Hän oli niin liikutettu, ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.

— Rauhoitu, sanoi Falkenberg, asia ei ole muutettavissa. Auta minua järjestämään tuolla sisällä hiukan.

He menivät atelieeriin — ja jälleen näytti siltä, kuin liikutus olisi käynyt heille ylivoimaiseksi.

Sitten he pesivät Charlien kasvot ja asettivat ruumiin eräälle sohvalle.

Konsuli pyysi vanhusta hommaamaan lääkärin, joka kirjoittaisi kuolemantodistuksen. Itse hän läksi työhuoneeseensa, missä istuutui suuren kirjoituspöydän ääreen miettimään.

Hän palautui yhä uudelleen tuohon kohtaukseen, jonka oli nähnyt Grand Hotelissa, kun Valentine oli kuiskannut hänen veljelleen: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän tuli yhä vakuutetummaksi, että jotain yhteyttä oli olemassa tämän lauseen ja viimeöisten surullisten tapahtumain välillä.