Hän tarkasteli uudelleen teräslipasta ja huomasi sen täysin vahingoittumattomaksi. Siinä ei ollut pienintä naarmuakaan. Kirjainlukon avaajan täytyi olla joku, joka tiesi sanan. Mutta senhän tiesi hän yksin. Eikä hän ollut sitä maininnut ainoallekaan ihmiselle. Ja mahdotonta oli kenenkään sitä arvata. Kaikki näytti hänestä eriskummaiselta, järjettömän mahdottomalta. Hänen edessään oli arvoitus, jossa hän ei havainnut pienintäkään selityksen mahdollisuutta.
Konsuli ei nyt enää ajatellutkaan makuullemenoa. Oli jo aamu, ja ulkona alkoi syntyä liikettä. Falkenberg huomasi istuvansa edelleenkin juhlapuvussa. Hän kylpi ja puki ylleen toiset vaatteet. Tultuaan sitten esiin, kylvyn virkistämänä ja arkipuvussa, hän oli täydelleen tyyntynyt. Tohtori tuli hänen luokseen ja lausui joitakin ystävällisiä ja osaaottavia sanoja.
— Voin ainakin lohduttaa teitä sillä, sanoi hän, että veljenne kuoli heti paikalla. Toista laukausta ei tarvittu.
Tohtorilla oli revolveri kädessään.
— Mitä minä tällä teen? kysyi hän.
— Antakaa se minulle, vastasi konsuli.
Ase oli veljen hienoimpia revolvereja. Sen hopeahelaiseen perään oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa C.F.
Falkenberg tarkasteli makasiinia.
— Yksi panos jäljellä, sanoi hän.
Hän oli ottamaisillaan patruunan pois, mutta muutti mielensä.