Falkenbergilla oli paljon työtä järjestellessään yhtä ja toista kuolemantapauksen johdosta. Hän pysyi sentähden kotosalla ja hoiti konttoriasiansa puhelimitse.
Vasta kuuden aikaan iltapäivällä hän lähti ulos. Vanha palvelija kysyi, eikö hevosia valjasteta, mutta hän vastasi kieltävästi. Hän tahtoi kulkea jalkaisin arvellen siten herättävänsä vähimmän huomiota.
Kaupunkiin saavuttuaan hän käveli aivan verkkaan. Hän oli hieman kalpeampi tavallistaan, mutta kukaan ei saattanut hänestä huomata, että tapaus olisi häntä erityisemmin järkyttänyt. Ne, jotka eivät häntä sanottavasti tunteneet, tuumivat: "Hän on kylmä ihminen. Kas miten tyynenä hän tuossa kävelee poltellen iltapäiväsikariaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut." Mutta ne, jotka tunsivat hänet paremmin, sanoivat: "Hän hillitsee itsensä mestarillisesti, hän rakasti veljeään."
Einar Falkenbergia raukaisi hieman, hän kun ei ollut lainkaan nukkunut. Hän meni sentähden Teatterikahvilaan ja joi lasin absinttia. Muulloin hänen näyttäytyessään kahvilassa tuli tavallisesti aina heti joku häntä tervehtimään, usein kaksi tai kolmekin, mutta nyt hänen annettiin istua rauhassa. Hän pyysi iltalehtiä, etupäässä peittääkseen kasvonsa, mutta kun hänen silmiinsä sattui uutinen veljen kuolemasta, niin hän maksoi nopeasti ja lähti.
Ensin hän kuljeskeli kauan päämäärättä. Suru oli saada hänet kokonaan valtoihinsa joka kerta, kun tapaus muistui hänen mieleensä. Mutta hänen täytyi olla maltillinen ja luja. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin tyyneksi, viittasi luokseen ajurin ja sanoi osoitteen: Oskarinkatu 84. Hän tiesi Valentinen asuvan siellä. Veli oli kerran ohimennen maininnut hänelle osoitteen. Hän luki joka kerroksen ovikilvet. Viimein hän löysi etsimänsä nimen: Rouva Valentine Kempel.
Hän soitti.
Palvelustyttö tuli avaamaan ja vastasi hänen kysymykseensä, oliko rouva tavattavissa:
— Ei, rouva ei ota vastaan tänään.
Falkenberg veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti sen takasivulle:
"Minun täytyy saada puhutella Teitä."