— Antakaa rouvalle tämä kortti, sanoi hän.
Tytön mennessä sitä viemään konsuli astui muitta mutkitta eteiseen ja sulki oven perässään. Hän oli päättänyt tunkeutua sisään vaikkapa rouva Kempelin luvattakin.
Hetken päästä tyttö palasi ilmoittaen:
— Olkaa hyvä, rouva ottikin sentään vastaan.
Tyttö saattoi hänet muutamien hienosti sisustettujen huoneiden läpi suureen budoaariin.
Ikkunain ulkokaihtimet oli laskettu alas, ja sisäpuolella oli paksut, keltaiset silkkiverhot vedetty eteen. Huone oli puolipimeä. Uutimien hiljaisesta häilynnästä Falkenberg ymmärsi, että ikkunat olivat auki.
Hän oli yksin budoaarissa. Se oli todella aistikkaasti sisustettu. Huone ei ollut yhtenäinen, vaan sen muodosti joukko pikkuosastoja, joita sohvanselustat ja joutsenkuvaiset japanilaiset silkkivarjostimet erottivat toisistaan. Matto oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi kävellyt hiekassa. Silkin paljous sai huoneen tuntumaan viileältä. Ilma oli täynnä mietoa, omituista hajuveden tuoksua.
Yhtäkkiä vedettiin oviverho ripeästi syrjään.
Valentine seisoi hänen edessään. "Petohämähäkki" oli mustissa, mutta tuo komea musta puku vain kohotti hänen tavatonta kauneuttaan. Konsuli kumarsi, mutta ei ehtinyt virkkaa mitään, ennenkuin Valentine tarttui hänen käteensä.
— Kuinka kauniisti tehty, että tulitte minua katsomaan, enpä olisi uskonut, sanoi hän ja loi Falkenbergiin suuret, tummat silmänsä, jotka loistivat kyynelten kostuttamina.