Valentine ei ollut huomaavinaan noiden sanojen salaista kärkeä. Hän vaipui muistoihinsa, ja hänen silmänsä saivat uneksivan ilmeen.
— Se tuli niin äkkiä, sanoi hän. — Kuka olisi voinut aavistaa tätä? Oi, mikä suuri kärsimys lieneekään painanut häntä! Mitä te arvelette syyksi?
— Olen tullut kysymään teiltä juuri samaa. Syytä.
— Kuinka minä sen tietäisin? Hän oli aina niin huoleton ja rakastettava, kun puhuin hänen kanssaan. En aavistanut vähintäkään.
— Mutta te kuitenkin puhuitte hänen kanssaan viimeksi meistä kahdesta, rouva Kempel.
Hän huomasi Valentinen silmien sekunniksi vaihtavan ilmettä. Sitten ne jälleen olivat samat uneksivat, haaveelliset.
— Aivan oikein, sanoi hän surumielisesti hymyillen. — Hän oli niin herttainen eilen illalla. Hän auttoi minut pienestä pulasta.
— Niinkö. Pulasta?
Valentine kohosi istualleen ja nojautui Falkenbergiin päin. Hän tuli niin lähelle, että olkapäänsä miltei hipaisi toisen käsivartta. Konsuli tunsi hänen hiustensa tuoksun.
— Niin, siellä Grandilla, sanoi hän. — Minähän kohtasin teidät molemmat vestibylissä, kun olin menossa peilisaliin. Sittemmin tapasin Charlien yksin ja tulin kuiskanneeksi hänelle: "Charlie, pelasta minut ratsumestarista."