Hetken kuluttua hän avasi oven ja ärjäisi:
— Takkini!
Joku palvelija lennätti juoksujalassa päällystakin, jonka tukkukauppias kiireesti vetäisi ylleen.
Hän oli jo lähtemäisillään vaunuihin, kun hänet pysäytti reipas ääni:
— Hohoi! Mihin semmoinen hoppu?
— Vai niin, siinä sinä olet, vastasi konsuli jurosti. — Hävyttömän kauan olen saanut odottaa.
Hänen nuorempi veljensä oli astunut huoneeseen. Nuori maalari Carl Falkenberg, "Charlie", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, tunnettu koko Kristianiassa — ei niin paljon maalaustensa vuoksi kuin hurjan elämänsä ja lemmenseikkailujensa takia. Hänessä oli jotain taiteellisen huolimatonta, joka pisti silmään veljen moitteettoman ulkoasun rinnalla.
Charlie koki näyttää katuvaiselta ja sanoi:
— Mutta kellohan on vasta puoli kahdeksan, hyvä konsuli, ja sinä olet nimenomaan määrännyt päivälliset kello kahdeksaksi.
— Et saa unohtaa, että minä olen isäntänä. Näyttäisikö mielestäsi kauniilta, jos minä saapuisin kutsuihin myöhemmin kuin kunniavieras, tanskalainen ystäväni.