— Minä soitan, vastasi Krag myhäillen.
— Miksi niin? Tahdotteko kutsua tänne jonkun?
— En, se on aivan yksityistä laatua, sanoi Krag myhäillen vielä enemmän.
— Vai niin. Anteeksi. Näkemiin.
Falkenberg kumarsi ja poistui.
Mennessään portaita alas hän otti taskustaan pienen siron kirjelipun, jonka oli viime yönä saanut. Hän luki sen uudelleen ja suuteli sitä. Ja onnekas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta hän hillitsi itsensä heti, ja kadulle päästyään hän oli jälleen tavallinen kylmä liikemies.
Heti konsulin lähdettyä Asbjörn Krag riensi ikkunaan. Monien taitavasti asetettujen heijastuspeilien avulla hän saattoi nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui, tarvitsematta kumartua katsomaan ikkunasta.
Hän näki Falkenbergin astuvan ulos ja lähtevän nopeasti kävelemään katua alas.
— No, mutisi salapoliisi, eikö häntä kuulukaan? — Vihdoin hän nyökkäsi tyytyväisesti. — Jo tulee, virkkoi hän itsekseen. — Hyvä on.
Hän oli huomannut olennon, joka lähti seuraamaan konsulia. Se oli salapoliisin palvelija, Jens.