— Kaunis hän ainakin on, ah, maiskautti pääkonsuli.
— Ihastuttava! kaikui kuorossa.
— Sellainen ryhti! huudahti arkkitehti. — Kun hän tulee liidellen, on kuin näkisi ruhtinattaren edessään.
— Entä millaiset silmät hänellä on, sillä pikku saatanalla!
— Niin, silmät!
— Mutta mikä hän oikeastaan on? kuului äskeinen kuiva ääni.
— Hän on kenraali Carstenin tytär, ilmoitti arkkitehti. — Hänen miehensä oli saksalainen, ja itse hän on monta vuotta asunut Saksassa. Kerrotaan, että mies jätti hänelle sievoisen omaisuuden.
— On hänellä ainakin monasti omaisuuksia kaulassaan ja ranteissaan. Näin hänet tässä hiljattain juhlanäytännössä, ja hän herätti huomiota koko teatterissa. Missä hän väliajoilla liikkui, siellä oli mustanaan frakkeja.
— Miksi hän oikeastaan on tullut tänne?
— Sitä ei kukaan tiedä. Ehkä katsomaan vanhaa isänmaataan? Koti-ikävä? Kuka tietää. Ehkä häntä haluttaa loistella Kristianian pikkukaupungissa.