Taas Falkenberg voitti — voitti paljon. Ja varatuomari hävisi häviämistään.
Kun he olivat pelanneet kaksi tuntia, sattui jotain, mikä herätti tavatonta mielenkuohua, jotain klubin historiassa aivan ennenkuulumatonta.
Varatuomari heitti yhtäkkiä korttinsa pöytään ja nousi kiivaasti.
— Minä en pelaa enää, sanoi hän.
— Mutta miksi? huudettiin hänelle. — Mikä nyt, ettekö tahdo jatkaa, kunnes voitatte?
Herra Lidström osoitti vavisten Falkenbergia ja sanoi;
— Minä en ainakaan pelaa enää tuon herran kanssa. Tuo herra pelaa väärin.
Naurunremahdus kajahti huoneessa. Sitten syntyi haudanhiljaisuus.
Falkenberg nousi hitaasti pöydästä. Ensin hänen silmänsä harhailivat käsittämättöminä toisesta toiseen, mutta kun ruotsalainen uudisti syytöksensä, niin hän sävähti kalmankalpeaksi raivosta. Ja hän silmäili ympärilleen etsien jotakin, jonka voisi lennättää varatuomarin päähän.
Ympärillä-seisojat älysivät hänen aikeensa ja asettuivat väliin.