— Hänen ihailijoitaan, huomautti Falkenberg.
— Hänen orjiaan, toisti Krag. — Hän on kokonaan Valentinen vallassa. En epäile hetkeäkään, että mies juuri hänen neuvostaan koetti häväistä teidät tänä yönä.
— Hänkö siis pani kortit taskuuni?
— Tietysti. Minä vartioin koko ajan hänen jokaista liikettään. Panin merkille sen silmäänpistävän mielenkiinnon, jota hän osoitti teidän saapuessanne klubiin, ja kun hän ehdotti korttipeliä, ymmärsin heti, että se oli tapahtuva pelipöydässä. Mutta kun aika kului eikä mitään tapahtunut, aloin hermostua. Kun hän sitten alkoi hävitä, sain aavistuksen siitä, mitä tapahtuva oli, ja terotin huomiotani kaksinkertaisesti. Hän hävisi tahallaan.
Einar Falkenberg katsoi kummastellen häneen. He olivat saapuneet Drammenin-tielle ja kävelivät nyt valoisana kesäyönä Skillebaekiä kohden.
— Hävisikö hän tahallaan? kysyi konsuli. — Kuinka se on selitettävä?
— Asia on hyvin yksinkertainen, vastasi Krag. — Hän oli tullut klubiin nimenomaan sitä varten, että viskaisi teitä vastaan syytöksen pelipetoksesta. Siksi oli tarpeen, että te voititte. Minä näin monta kertaa, että ruotsalainen heitti pois mitä mainioimmat kortit, mutta sitävastoin pelasi silloin, kun hänellä ei ollut kerrassaan mitään toivoa. Koe tuli luultavasti maksamaan hänelle tuhatkunnan kruunua lyhyessä ajassa.
— Minä olen voittanut tuhatkaksisataa kruunua, sanoi Falkenberg.
— Niinpä saattaa olla. Ja siitä on tuhat kruunua ruotsalaisen menettämiä.
Salapoliisi naurahti.