— No hyvä, jatkoi hän. — Kun herra varatuomari nousi ja vei teidät muassaan viskypöydän luo, niin minä älysin, että nyt se oli tapahtuva, mitä koko illan olin odottanut. Ja aivan oikein. Sillaikaa kuin kaikkien muiden huomio oli kiintynyt peliä koskevaan keskusteluun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja pisti kaksi korttia oikeanpuoliseen takintaskuunne. Kukaan muu ei sitä nähnyt kuin minä, hän oli todellakin rivakka ja näppärä, tuo kunnon ruotsalainen.
— Minusta tuntui kyllä, sanoi Falkenberg, että hän viivytteli kauan siellä grogipöydän ääressä. Mutta kuinka te saitte kortit pois taskustani ja hänen taskuunsa?
— Se kävi hyvin helposti, vastasi poliisimies nauraen. — Minä olen näet taitavin taskuvaras Skandinaavian kolmessa valtakunnassa.
— Sitäkin te salapoliisit osaatte, huomautti konsuli.
— Minä osaan, vastasi Krag.
He kävelivät hetkisen ääneti rinnakkain. Sitten Falkenberg sanoi:
— Ajattelen sitä mahdollisuutta, että kortit olisivat löytyneet taskustani. Se olisi ollut hirveätä.
— Ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia, vastasi salapoliisi. — Huolimatta varallisuudestanne ja tähänastisesta nuhteettomasta elämästänne, huolimatta siitä, että aina olette esiintynyt gentlemannin tavoin, olisi teihin joka tapauksessa takertunut pieni epäluulo. Ihmiset olisivat sanoneet itsekseen: "Miten lienee oikeastaan niiden korttien laita? Hänellähän oli ihan satumainen onni, ja pöydällä oli suuria summia." Teidän vakuutuksenne, että skandaalin syynä oli häpeällinen salahanke, olisi otettu vastaan kohteliaasti hymyillen: "luonnollisesti, herra konsuli!" Mutta kuitenkin he kaikki olisivat siitä yöstä lähtien katselleet teitä epäluuloisin silmin, saatte olla varma. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan semmoisia kuin ovat, ja ulkonaiset seikat olisivat näennäisesti todistaneet teitä vastaan.
— Kauheata, mutisi konsuli väristen. — Sillä tavoin Valentine siis kostaa.
— Sillä tavoin tämä nainen aina kostaa, vastasi salapoliisi. — Jo tällä hetkellä hän varmaan on saanut tietää, miten ensi hyökkäyksen on käynyt.