— Ja sitten hän ehkä alistuu välttämättömyyteen ja luopuu kostostaan, sanoi Falkenberg katsoen tutkivasti salapoliisiin.
— Ei, vastasi Asbjörn Krag totisesti, — nyt hän tuo kaikki sotavoimansa taisteluun, nyt hän panee liikkeelle maat ja taivaat vahingoittaakseen teitä, tuhotakseen, häväistäkseen, musertaakseen teidät. Tästä hetkestä lähtien te olette hänen verivihollisensa, Hän on kekseliäs ja ovela, hän on julma. Eikä hän hellitä, ennenkuin on voittanut. Tai hävinnyt.
Falkenberg pysähtyi.
— Te puhutte vakavasti, sanoi hän. — Omituinen tunne on vallannut minut. Olisiko se pelkoa?
Salapoliisi vastasi:
— Minä vakuutan, herra konsuli, ettei teillä vielä ikinä ole ollut niin päteviä syitä pelkoon kuin nyt.
— Lähtiessäni hänen luotaan, kertoi Falkenberg, hän huusi jälkeeni sanoen tietävänsä, miten saattoi kostaa minulle.
— Käsitättekö mitä hän sillä tarkoitti? kysyi Asbjörn Krag.
— En, ellei hän tarkoittanut tätä, tätä korttijuttua.
— Tuskinpa.