— Tässäkö huoneessa? kysyi Falkenberg.
— Niin, miksikäs ei tässä?
— Sillä juuri tässä huoneessa… tässä huoneessa hän —
— Niinkö, sanoi salapoliisi totisesti ja mielenkiinnolla, katsellen ympärilleen. — Mutta sehän ei estä minua nukkumasta täällä.
Hän meni ja veti uutimet suurten ikkunain eteen, niin että huone kävi puolipimeäksi. Konsuli jäi seisomaan oveen. Veljeään muistellessaan hän oli jälleen vähällä joutua tunteittensa valtaan.
Asbjörn Krag pysähtyi keskimäisen ikkunan luo ja laski kätensä korkeaselkäiselle, kirjaillulle nojatuolille, joka oli ikkunan edessä.
— Tälläkö tuolilla ehkä? kysyi hän.
— Niin, vastasi konsuli hiljaa, sillä tuolilla se tapahtui. Veli parkani oli asettunut ikkunan ääreen kuollakseen uuden, koittavan päivän säteissä.
— Taiteilija viimeiseen asti, mutisi poliisimies. Huomatessaan Falkenbergin mielenliikutuksen hän astui nopeasti hänen luokseen ja vei hänet lempeällä väkivallalla huoneesta pois.
— Koettakaa levätä hieman, hyvä ystävä, sanoi hän. — Meillä on huomenna edessämme rasittava päivätyö. Minä itse aion nukkua kaksi tuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi minulle, silloin kun olen työssä. Käväisen sitten luonanne, ennenkuin lähden kaupunkiin.