Jens osoitti eriskummaista japanilaista varjostinta. Asbjörn Krag istuutui tyynesti itsemurhaajan tuolille.
— Minä ymmärrän, että saan ruveta käyttämään sinua yhä enemmän, sanoi hän. — Olet jo pystyvämpi kuin kukaan poliisilaitoksen etsivistä. Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhilla loruilla. Anna kuulua mitä tiedät. Sen pikku ilmoituksen jälkeen, minkä lähetit minulle kirjeessä, olen todellakin utelias kuulemaan mitä kaikkea olet pannut merkille.
Salapoliisi nojautui selkäkenoon ja ummisti puoleksi silmänsä. Se oli hänen mieliasentonsa, johon hän asettui aina, kun tahtoi olla oikein tarkkaavainen ja samalla lepuuttaa ruumistaan.
Jens istuutui tuolille hänen eteensä. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat intoa ja neuvokkuutta. Hän oli aito kristianialainen, oikea kaupunkinsa lapsi. Viisaat, pelottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen ilmeisen älykkyyden leiman. Krag ei ollut tehnyt lainkaan huonoa kaappausta pelastaessaan tämän ripeän ja valppaan nuorukaisen turmiosta ja tehdessään hänet apulaisekseen. Jens puolestaan ihaili ja kunnioitti Asbjörn Kragia rajattomasti.
— Siis, sanoi Krag, kun annoin sinulle sovitun merkin soittokellolla, niin sinä läksit kadulle?
— Aivan niin, keskeytti Jens innoissaan päästäkseen kertomaan. — Heti senjälkeen näin konsulin ja seurasin häntä raitiotiepysäkille. Hän odotti, kunnes Osloon menevä vaunu saapui. Hän astui etusillalle, minä takasillalle. Kun vaunu pysähtyi —
— Missä se pysähtyi? kysyi Krag.
Jensin silmät välähtivät hilpeästi hänen vastatessaan:
— Vankilan kohdalla.
— Jatka.