— Niin, konsuli astui vaunusta, minä samoin. Poikkesimme Halvardinkadulle ja kuljimme ohi muutamien sievien pikkutalojen, joiden edustoilla oli puutarhat.
Kadun loppupäässä konsuli pysähtyi pienen yhdenperheenasunnon kohdalle. Se ei ollut mikään huvila oikeastaan, muttei mikään roskatalokaan. Ennenkuin astui sisään, hän kääntyi katsomaan taakseen. Samassa minä seisoin muina miehinä lukien erästä seinäplakaattia ja viheltelin. Konsuli meni taloon, ja ykskaks olin minäkin portilla. Sain nähdä sen verran, että joku vanhanpuoleinen naishenkilö avasi oven ja laski konsulin sisään, ja minä kuulin hänen sanovan: "Ada on odottanut teitä… Hän on…" Loppua en erottanut. Odotin viisi minuuttia. Sitten minäkin soitin ovikelloa.
— Pääkäytävänkö? kysyi Krag.
— Siellä ei ollut kuin yksi käytävä. Sama nainen, joka oli päästänyt konsulin sisään, tuli avaamaan minullekin. Astuin eteiseen, aivan pieneen eteiseen, josta näki keittiöön. Se oli suuri, puhdas keittiö, ja siellä oli kerrassaan suloinen kahvin tuoksu. Nainen oli hyvin kiltti ja ystävällinen ja kysyi mitä minulla oli asiaa. Minä vastasin kysymällä, että tännekö oli tilattu sitä lohta.
Asbjörn Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Virhe, virhe, sanoi hän. — Ethän sinä semmoisella verukkeella pääse eteistä pitemmälle. Sinun olisi pitänyt keksiä jotain muuta, esimerkiksi että olit lähetetty mittaamaan vedenpainetta. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuo vedenpaine-loru menee rouviin ihan täydestä.
— Mutta tämä oli todella erittäin järkevä nainen, huomautti Jens. — Hän katsoi minuun tutkivasta ja terävästi. Ja se sai minut hieman noloksi. No, sitten hän vastasi minulle, ettei täällä kukaan ollut tilannut lohta, ja niin sain mennä.
— Numero ja nimilevy? kysyi Krag.
— Halvardinkatu 63, vastasi Jens. — Ovikilpeen oli kaiverrettu nimi: Leskirouva Elise Kjönig. Viereen oli kiinnitetty käyntikortti. Tässä se on.
Jens ojensi kortin salapoliisille, ja tämä luki: Ada Kjönig.