— Ihmisen? kysyi Krag.
— Niin, vastasi Jens, erään nuoren tytön, silittäjän.
— Ahaa, vai niin.
— Sain tietää, että rouva Kjönig on erään kolme vuotta sitten kuolleen kauppiaan leski. He elävät jonkun lahjoituksen koroilla ja niillä vähillä rahoilla, jotka tytär ansaitsee opettamalla pianonsoittoa. Ovat oikein kunnon ihmisiä ja viettävät hyvin hiljaista elämää. Ada neiti on hyvin kaunis. Naapurit sanovat, että konsuli Einar Falkenberg on toista vuotta ollut salakihloissa hänen kanssaan. Mutta konsulin isän eläessä ei voinut tulla puhettakaan naimisiinmenosta. Nyt, kun ukko on kuollut, kuuluu kihlaus kuitenkin pian julkaistavan. Konsuli Falkenberg oli Kjönigin perheen luona toista tuntia. Heti kun hän tuli ulos, olin minä taas hänen kintereillään. Konsuli ajoi raitiovaunussa takaisin kaupunkiin ja meni Pursiklubiin. Minä odotin ulkopuolella.
— Eikö aika käynyt pitkäksi? kysyi Krag hymyillen.
— Ei, vastasi Jens. — Istuin penkillä raitiotiepysäkin luona ja katselin huvikseni kaikkia yökulkijoita, jotka palasivat Grandilta ja Teatterikahvilasta. Aamuyöstä tuli eräs lystikkään näköinen otus klubista ulos, suuri, paksu, kiukkuinen ruotsalainen, joka kiroili ja vannoi niin vietävästi. Lopuksi tuli konsuli erään vieraan herran seurassa.
— Et siis tuntenut minua? kysyi Krag.
Jens pudisti päätänsä.
— En. Kukapa tuntisi herra Asbjörn Kragia, kun hän tahtoo esiintyä tuntemattomana.
— Miten saatoit seurata meitä joutumatta ilmi?