Nozier haparoi kuulotorvea.
"Luotan sanaanne", hän sanoi.
"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."
Nozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.
"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala, uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.
"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä", hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme. Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"
Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan siinä aivan kokonaan murtuneelta.
"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena mille yliopistolle tahansa."
Paroni katsahti häntä salavihkaa.
"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut 1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa, joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut toisen maailmansodan."