Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä, jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille urille.
"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä hetkellä vannoin pyhän valan."
"Minkä valan?" neito kysyi keimailevasti.
Courbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.
"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän kuiskasi.
Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.
"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtämästä.
Courbier nauroi.
"Olette mennyt ansaan, miss Evy", hän virkkoi. "Luuletteko todellakin, että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan teitä mielettömyyteen asti."
Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.