"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden meripeninkulman päässä ulapalle päin."
"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"
"En!"
"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa
— — Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"
Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan uusi mies — mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.
Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.
"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme rauhassa, kun hetkemme on tullut!"
"Sepä kuului juhlalliselta."
"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen muistolleen!"